“Yksi hienoimmista asioista koko jalkapallon harrastamisessa on tuntea oma kehittyminen. Palkitsevuutta lisäävät motivoivat valmentajat, jotka antavat kehun kuulua, jolloin pelaajan käsitys omasta kehittymisestään vahvistuu tai se huomataan pelaajan toimesta silloin ensimmäistä kertaa.
Taktiikka on ollut jalkapallossa läsnä jo yli 100 vuotta. Pelaajien sijoittumisen kentällä tietyllä tavalla tiedettiin jo kauan aikaa sitten vaikuttavan ottelun lopputulokseen joko positiivisesti tai negatiivisesti. Valmentajat tänäkin päivänä höyryävät tussit ja taktiikkanappulat käsissään arkipäivästä ja viikonlopusta toiseen ympäri vuoden. Sillä tosiaankin on edelleen merkittävä vaikutus. Parempaa oppimisvaikutusta on haettu pidemmän aikaa myös ottelu- ja harjoitusvideoiden analysoinnilla.
On erittäin tärkeää muistaa taktiikoita tai pelitapaa opettaessa, että niiden täytyy lähestulkoon jokaisessa tapauksessa olla myös harjoiteltuja asioita, eikä irrallisia siitä. Pahimmillaan peli hidastuu radikaalisti, kun pelaajilla ei ole riittävästi fyysisessä oikeassa ympäristössä tapahtuvia toistoja, vaan pelkästään mielikuvituksen avulla tehdään suorituksia, kun valmentaja selostaa taktiikkataululla ja videoiden parissa pelaajien liikkumisesta ja pelitavasta. Pelin hidastuminen ei ole tavoiteltava lopputulos. Harjoituksissa oppimisen tehostamiseksi pelaamisen hidastaminen voi olla tarpeen, jotta itse asia saadaan riittävän selkeästi perille. Jos jokin asia saadaan toimimaan hidastetussa ympäristössä, se saadaan todennäköisesti myös toimimaan nopeammassakin.
Olen viime vuodet työskennellyt aktiivisesti aikuisten, A- ja B-junioreiden parissa. Olen pistänyt merkille, että monet asiat, joita opetan ovat tulleet pelaajille edellisiltä valmentajilta jo vastaan aikaisemmin. En usko, että olemme Suomessa teoriaosaamisessa muuta maailmaa juurikaan perässä. Itse asiassa uskoisin, että asia on päinvastoin. Olemme teoriaosaamisessa kokonaisuutta katsoen melko vahvojakin!
Kyseenalaistan ensimmäisenä taktisen osaamisen merkityksen pelaajakehitykselle. Se on kiistatta yksi tärkeä osa-alue, mutta jääkö meiltä huomaamatta muita – ehkä tärkeämpiä asioita mitä tulee pelaajakehitykseen. Miten olisi psyykkinen valmennus. Mikä on joukkuehengen vaikutus pelitavan noudattamiseen? Mikä on psykologisesti turvallisen ilmapiirin vaikutus pelaajien itseohjautuvuuteen ja luovuuteen? Miten joukkueiden arjessa näkyvät joukkuehengen kehittäminen ja psykologinen turvallisuus?
Väitän, että hyvähenkinen joukkue pelaa taktisesti parempaa jalkapalloa jo automaattisesti. He ovat valmiita tekemään haluttuja asioita ei pelkästään itsensä, vaan myös joukkueensa vuoksi. Ainoa vastaus valmentajalla pelaajien itseluottamuksen ja muiden psyykkisten ominaisuuksien kehittämiseen ei voi olla positiivisuus ja kannustaminen. Ne ovat tärkeitä, mutta väärinkäytettyinä tehottomia ja merkityksettömiä. Positiivisuuden hyvänä vastaparina ei toimi negatiivisuus. Positiivisuutta on mainostettu hyvänä valmennustyökaluna aggressiivisesti, koska negatiivisuus on ollut valloillaan urheiluvalmennuksessa tähänkin päivään asti. Negatiivinen ilmapiiri leimaa valmennusta. Ylihilseilevä kritiikki, joka ei vie asioita eteenpäin. Mielestäni positiivisuuden täydellinen vastapari on vaatiminen. Erityisesti vastuunkannon vaatiminen. Kun pelaaja kokee, että valmennuksen vaatiminen on selkeää ja turvallista, on se motivoivaa kehittää itseään pelaajana. Kun joutuu harjoituksissa tai peleissä välillä hieman ylittämään oman osaamisen rajoja ja saa siitä kehun, ollaan sellaisessa positiivisuudessa kiinni, josta puhun. Silloin harjoiteltu positiivinen lätinä muuttuu vaikuttavaksi.
Olen maininnut keskusteluissa monesti valmentajia, jotka mielestäni valmentavat enemmän energialla, kuin taktiikoilla. PPJ:stä voisin mainita esimerkiksi Oskar Stubbin ja Mateus Decatin. Mielestäni kahden edellä mainitun valmentajan joukkueet pelaavat hyvää, rohkeaa ja energistä jalkapalloa. Tullaan vuorovaikutustaitojen osaamiseen. Tämä on aihepiiri, jota mielestäni pitäisi suomalaisessa koulutusjärjestelmässä nostaa entistä enemmän esille.
Toisena pointtina nostaisin esille kysymyksen pelaajien viikkoharjoittelusta. Tuleeko meillä oikeasti pelaajille viikkotasolla riittävästi kovavauhtisia pidempiä ja lyhyempiä juoksuja pelinomaisessa ympäristössä. Juokseeko pelaajat harjoituksissa edes jossain vaiheessa viikkoa täysillä? Voin mennä takuuseen, että suurimmassa osassa alue- ja pienpelejä ei koviin nopeuksiin päästä. Joitakin teräviä käännöksiä kyllä tulee, mutta nekin monesti kaukana maksimitehosta. Kannustan jokaista valmentajaa suunnittelemaan harjoitusviikon niin, että välillä pääsee juoksemaan sydämensä kyllyydestä täysillä. Eikä kukaan saa nyt ymmärtää, että tarkoitan jotain rääkkitreeniä, jonka pystyy vetämään joka toinen ihminen kadulta poimittuna.
Kolmantena pointtina totean teoriaosaamisesta huolimatta, että suomalainen pelaaja ei keskimääräisesti ole maailman jalkapalloälykkäin pelaaja. Yksi ajatukseni tästä on se, että meillä on itse jalkapallokulttuurissa vielä paljon tekemistä. Kun vahvan jalkapallo- ja seurakulttuurin maissa käydään paikan päällä katsomassa live-jalkapalloa, on melkein mahdotonta välttyä lasten ja nuorten jatkuvalta mielikuvaharjoittelulta siitä miten jalkapalloa pelataan. Idolilta on helppoa ja kiva ottaa mallia. Paikan päällä se on varmasti tehokkaampaa oppimisen kannalta, kuin telkkarista katsottuna. Yhtenä hauskana esimerkkinä otan vaikka sen, että kun Suomessa tulee vaikeasti tulkittava sivurajaheitto, niin meidän pelaajat kääntyvät puolustusvalmiuteen tietämättä edes tuomarin päätöstä. 9-vuotias brassipelaaja ei toimisi näin. Tämähän on käännetty niin, että ”kun suomalainen pelaaja on niin rehellinen”. Joo, joo, siitähän se johtuu. Tai sitten suomalainen pelaaja ei ole käynyt viimeiseen viiteen vuoteen katsomassa paikan päällä yhtäkään ottelua ja seurannut miten pelaajat kentällä toimivat. Enkä ole tässä kannattamassa mitään ylimääräisiä koiruuksia kentällä, mutta halusin tuoda selkeän esimerkin siitä, että jalkapallon seuraamisella on todellakin merkitystä pelaajien tekemiseen kentällä. Toki hyvässä ja pahassa. Diivailuiden ja turhien ajanpelaamisten aikaan mallia ei tarvitse ottaa.
Totean vielä tähän samaan huutoon, että minua ilahduttaa suuresti nähdä PPJ:n miesten edustusjoukkueen peleissä seuran omia junioreita katsomossa. Sen yhteisöllinen arvo on koskettavaa ja pelaajakehityksellinen arvo merkityksellistä. Se on seurakulttuuria.
Siinäpä tämän kerran kysymyksiä. Toivottavasti joitakin vastauksiakin. Viedään yhdessä lajia eteenpäin!”
Jesse Laajaranta
Nuorisopäällikkö
Pallo-Pojat Juniorit ry