Status. Pääsee sanomaan välitunneilla, työpaikoilla, illan- ja päivänvietoissa, että kuinka korkealla statuksella operoi tai on ollut operoimassa. Lähtökohtaisesti on itsessään hieno asia, että voi ylpeästi kertoa omista saavutuksistaan toisille. Omien kynnysten ylittäminen on todellinen suola monellekin tekemiselle. On hyvä kuitenkin myöntää, että on muitakin menestyksen mittareita, kuin nouseminen ikuisessa status-portaikossa. Saavutukset tulisi arvioida aidosti yksilön omien tavoitteiden ja lähtökohtien pohjalta. Yhden lähtökohdat ovat monesti täysin erilaiset kuin toisen.
Olen vuosien valmennustyön aikana kiinnittänyt huomiota lasten ja nuorten suhtautumiseen eri sarjatasoihin ja seuraimagoihin. Ilmiö, jossa vähättelevään sävyyn puhutaan matalamman tason sarjoista, joukkueista ja seuroista. Jakautuminen oikeisiin ja vääriin. Harva kuitenkaan tosissaan ajattelee, että on olemassa vain oikeat ja väärät , mutta ilmiön ongelma liittyy vääristyneeseen kuvaan siitä, millaista ”polkua” pitkin tavoitteelliset pelaajat pääsevät kohti unelmiaan. Lieveilmiönä on valitettavasti myös esimerkiksi pelaajien lajin lopettaminen, koska on kieroutuneella tavalla tehty selväksi, ettei polulta poikkeaminen johda yhtään mihinkään tavoitteelliseen. Ikävää on myös, että viestin aidosti kuuluisi olla, että jalkapallo kuuluu kaikille.
On aika lailla selvää, että jonkun 14-vuotiaan pelaajan ollessa seuran harrastetason joukkueessa ja alimman tason sarjassa tuskin ponkaistaan ammattilaiskentille. Vaikka sitäkin ovea olisi vähintään henkisellä tasolla pidettävä raollaan mahdollisimman pitkään. Viestin tulisi olla kuitenkin kaikille sama, ettei jalkapallon pelaamisen tarvitse välttämättä perustua ajatukseen siitä, missä pelaa vuoden, viiden tai kymmenen vuoden päästä. Pääasia on lopulta, että itse nauttii siitä mitä harrastaa.
On hienoa, että taitoa arvostetaan, mutta jalkapallon sarjatasoista ei tulisi lapsen kohdalla tulla liian vakavaa. Valitettava mielikuva tästä kilpailullisesta polusta kulkee ainakin täällä etelässä Etelä Liiga-putken jälkeen kohti BSM-karsintoja ja siitä BSM-sarjaan, jonka jälkeen 17-vuotiaana täytyy olla vähintään paikka Kakkosessa tai ulkomaisessa akatemiassa. On kuitenkin erittäin aiheellista muistaa, että tämä ei ole ainoa polku. Yksikään voitettu Helsinki Cup, EL-mitali tai SM-sarja mitali ei ole mikään takuukortti tulevaisuuteen.
Pelaajien laadukkaaseen arkeen on keskityttävä enemmän. Polkuja on monia. Jokaisen tarina on yksilöllinen. Emme voi hukata pelaajia luomalla kuvaa yhdestä ja oikeasta polusta. On varmasti tilanteita, jolloin tulee astua askeleen kovempiin sarjatasoihin junioreissa. Yhtä lailla on varmasti tilanteita, jolloin tulee astua askeleen matalatasoisempiin sarjatasoihin junioreissa. Kysymys tulisi muotoilla: mikä on kaikista hyödyllisintä. Statuksen mittapuulla paras vaihtoehto ei ole kaikille hyödyllisin vaihtoehto.
Kaiken kruunajaisiksi olen sitä mieltä, että suomalainen jalkapallo tarvitsee seurojen välisen yhteistyön lisäksi seurauskollisuutta. Meidän tulee myös kunnioittaa pelaajien päätöksiä, jotka eivät liity aina omaan kehittymiseen vaan pikemminkin vakaaseen haluun olla jonkun seuran väreissä. Onneksi tämänlaista arvostusta on meillä vielä tallella.
Hei, herätys!
Polkuja on monia.
Jokaisen tarina on yksilöllinen.
Jalkapallo kuuluu kaikille.