PPJ:n edustusjoukkue raivasi tiensä Kakkosen jatkokarsintoihin noin puolentuhannen ihmisen seuratessa viimeistä jatkosarjan ottelua HPS:ää vastaan. Uskalsin tehdä oman arvaukseni yleisömäärästä ottelua edeltäneenä päivänä. ”Noin 300”.
Syksyinen perjantai-ilta Jätkäsaaren tekonurmella 8.10.2021. Kello on 18:22. Katson pukuhuoneen edustalta yhdessä maalivahtivastaava Jussi Liikasen kanssa kentälle päin. 300 näyttäisi jäävän surkeaksi veikkaukseksi. Paikalla on muutamia edustuksen otteluiden vakiokasvoja katsomossa.
18:45, kun ottelua on pelattu viisitoista minuuttia, edellisen päivän arvaus osoittautuu uudestaan surkeaksi. Mutta nyt toiseen suuntaan. Tarkkaa yleisömäärää ei ole, mutta 400 on ylitetty, ehkä 500 katsojaa. Pitkään toimineita, uusia tulokkaita. Seuran pienimpiä jäseniä ja junioripolun loppusuoraa kulkevia. Entisiä pelaajia ja valmentajia. Nykyisiä valmentajia. Joukkueenjohtajia, rahureita, tyttöjä ja poikia. Väkeä laidasta laitaan, kuin Etelä-Eurooppalaisessa kannattajakulttuurissa konsanaan. Brittiläisyyttä edustaa terhakat fanilaumat, jotka jaksavat pitää tasaista meteliä.
Jalkapallon pointti piilee yhteisöllisyydessä. Mahdollisuus tuoda ihmisiä yhteen. Pienemmässä ja isommassa mittakaavassa. Tämä oli varmasti kiistatta suurin mahdollinen mittakaava, mitä tämä seura on 26 vuoden historiansa aikana kokenut. Pienempi on yhtä arvokasta tässä suhteessa, mutta suurempi alleviivaa kauniisti urheilun ytimen, joka arjessa saattaa jäädä piiloon tai kadota kokonaan.
Yhteisöllisyyteen tarvitaan kokemus yhteenkuuluvuudesta. Ilman yhteenkuuluvuutta ei ole yhteisöllisyyttä. Ilman arvoja ei ole yhteisöllisyyttä. Jalkapallon tai urheilun merkityksen vähättely alkaa siitä mihin yhteisöllisyys loppuu.
Mikä rooli voittamisella on yhteisöllisyyteen? Tilaisuus onnitteluihin, arvostukseen ja kehuihin. Se antaa mahdollisuuden kohdata ihmiset hyvässä tunnetilassa, jonka välitön seuraus on yhteisöllisyyden kasvu. Valmentajana tiedän, että pitkin kautta näitä onnitteluita ja kehuja tulee ehkä yksittäisistä voitoista. Selkään taputellaan ja erinomaisuutta halutaan korostaa. Valmentajan arvostus tulee parhaiten esille vasta, kun valmentaja lopettaa työnsä joukkueen parissa. Uskon, että se on yllättänyt monet valmentajat ja urheilun parissa toimivat, miten paljon heitä on ”hiljaisesti” kunnioitettu ja arvostettu. Ja siinä vaiheessa voitot ja urheilullinen menestys eivät korostu ensimmäisenä palautteessa.
Se on sikäli sääli, että moni valmentajista kokee seuran sisällä yhteenkuuluvuuden tunteen vastakohtaa kauden aikana: ulkopuolisuutta. Tämä voi koskea pelaajia ja toimihenkilöitäkin, mutta valmentamisesta voin kertoa varmuudella omasta kokemuksesta ja muiden lajikollegoiden. Loppupeleissä urheiluseuroissa työskentely voi olla melkoisenkin yksinäistä pakertamista. Tässä olisi syytä tapahtua muutos. Asia ei koske pelkästään jalkapalloa, vaan kaikkia muitakin lajeja ja niiden toimijoita. Osallistamisen ja rakentavan keskustelun merkitystä ei voi liikaa korostaa.
Mikä rooli häviämisellä on yhteisöllisyyteen? Pahimmassa tapauksessa heikentävä. Parhaassa tapauksessa sekin on omiaan tuomaan vahvistusta yhteisöllisyyteen. Tilaisuus tappion käsittelyyn, lohduttamiseen ja toivon luomiseen. Liian usein selkääntaputtelijat katoavat, kun tappio on kohdattava. Joku itseäni viisaampi on joskus todennut, että häviöstä oppii enemmän, kuin voittamisesta. Se viisaus minun on helppoa allekirjoittaa.
PPJ kohta Kakkosen jatkokarsinnoissa Pallo-Iirot Raumalta. Kotiotteluun on varmasti taas tulossa valtava määrä katsojia kannustamaan Etelä-Helsingin ylpeyttä voittoon. Nyt siitä ei ole epäilystäkään.
Kentällä nähdään!
