“Mulla oli pitkään yritystoimintaa, kunnes sitten ajauduin burn-outin partaalle. Sitten päätin lähteä tähän valmennukseen mukaan.”
– “Ai sä päätit hakea täältä (valmennuksesta) sitten uuden burn-outin”
Tälläisen sananvaihdon kävivät kaksi valmentajaa Jätkäsaaren hallissa ennen harjoituspeliä. Toinen oli Veikkausliiga-legenda. Toinen maajoukkuelegenda.
Muutamaa päivää aikaisemmin osallistuin erään koulutuksen starttiin, jossa oli lukuisia eri seuroissa toimivia valmentajia. Moni heistä totesi olevan liikaa kiirettä. Liikaa kiirettä eli liikaa stressiä töistä.
Tiedän, että tässä lajissa valmentajat eivät rahan perässä juurikaan juokse. Seuratoiminnassa olevat uhrautuvat muista syistä. Pelaajien edestä. Seuran edestä. Tauotta. Liian usein antaen enemmän pois, mitä saa takaisin.
Monissa seuroissa odotetaan kehittymistä, kun viikkotunneista kaikki menee jo olemassa olevien toimintojen ylläpitoon. Logiikka on: korjaa autosi ja aja sitä samaan aikaan. Pidä pyörät pyörimässä ja tuunaa samalla kulkuvälinettäsi. Yksin. Ihan liian usein yksin.
Työteliäisyys on ihailtavan arvoinen asia. Se on ihailtavaa, kunnes se kroonistaa stressin. Ihan oma kokonaisuutensa on, että täysin tauotonta työntekoa, hyvinvoinnista ja palautumisesta viisveisaten, fanitetaan. Tälläisen kulttuurin luominen urheiluun on äärimmäisen vaarallista ja sen on loputtava. Heti.
Omasta kokemuksesta voin kertoa, että kun ei palautumiseen jätä aikaa, niin se ottaa väkisin aikansa. Olen saanut olla kausina 2015-2020 osana kahdeksaa sarjanousua. Aihetta on ollut hymyyn. Paradoksaalisesti mitä enemmän aihetta, sitä pikaisempi hymy.
Valmentajilta peräänkuulutetaan aina esimerkillisyyttä. Tälläinen ylitse pursuava liiallisen duunin painamisen esimerkki johtaa urheilijoiden burn-outiin – ylikuntoon. Onko se todella se esimerkki, jota haluamme antaa? Onko tämä se kulttuuri, jota haluamme urheiluun luoda?
Tässä vielä lausahduksia ja suluissa mitä se oikeasti tarkoittaa koutseille:
“Pelit on nyt takana, eiköhän vedetä huomenna vähän happea” (Analysoidaan videolta edellinen matsi seuraavana päivänä ja käydään Espoossa tarkkailemassa tulevaa vastustajaa)
“Treenit kestää 90min” (Suunnittelet treenejä 30min, tulet paikalle valmistelemaan treenit 30min aiemmin, loppupalaveri ja muut häsläykset 15min, käyt koutsitiimin kanssa läpi seuraavaa päivää 15min ja huomaat, että olet käyttänyt aikaa treenitapahtumaan kaikkinensa kolme tuntia)
“Onneksi olkoon 6-0 voitosta koutsi!” (Masa sai liian vähän peliaikaa ja vastustajalta puuttui kolme parasta pelaajaa. Väärin voitettu).
Ymmärrettävistä syistä valmentajat taistelevat kyynistymistä vastaan. Miksi kuitenkin lajirakkaus niin usein voittaa kyynisyyden?
Ollaan rehellisiä: onhan tämä laji nimeltä jalkapallo ihan huikea laji. Ja nyt vastaus, että miksi.
1) Yhteisö. Se kun olet osana jotain. Todistamassa pelaajien riemua treeneissä ja peleissä. Lohduttamassa tappioiden ja pettymysten jälkeen. Tutustut pelaajiin, seuran ihmisiin, pelaajien vanhempiin.
2) Kollegat. Jaat kokemuksia ja tunteita valmentajatovereidesi kanssa. Samaistut. Kasvat ja kehityt.
3) Tarinat. “Muistan silloin 2014, kun oltiin Pärnussa…”.
Yksikin kehu. Yksikin mitä-kuuluu-puhelu. Yksikin muistaminen. Yksikin kokemus, joka lisää tunnetta työn merkityksellisyydestä, on kiinnittävä tekijä lajiin. Sen rakastamiseen. Valmentaja on antajan, ei ottajan roolissa. Sille riittää, että tietää antaneensa jotain. Jokin asia, mikä vahvistaa asian olevan niin.
Kesä ja sarjat. Aah. Ihanaa!
