Akatemia, esiakatemia, pre-akatemia, edustus. Rakkaalla lapsella on monta lempinimeä. Tasoryhmiä tehdään erittäin varhain ja siihen liittyy pelaajien varhaista jaottelua. Tätä selitetään sillä, että jokainen pääsisi harrastamaan oman tasoisten kanssa. Lahjakkuudet halutaan tunnistaa ja tarjota kilpaurheilupolkua ”loppuun asti”.
PPJ perustaa oman edustusjoukkueensa 12-vuotiaissa. Mielestäni se on erinomainen ajankohta edustusjoukkueen perustamiselle. Aiemmin on liian aikaisin. Myöhemmin on liian myöhään. Sen jälkeenkin on kunnioitettava jokaisen henkilökohtaista polkua urheilun parissa. Sen jälkeenkin on opetettava mahdollisimman monelle liikunnallista elämäntapaa. Ja yhä on myös kunnioitettava muiden seurojen itsenäisiä päätöksiä ajankohdista.
Tätä päivää on että jos joku koetaan lahjakkaaksi, niin hyvin herkästi annetaan ymmärtää, että pelaaja ei voi heittää lahjakkuuttaan ”hukkaan” keskittymällä johonkin toiseen asiaan. Johonkin, josta pelaaja tai urheilija pitää enemmän vaikka urheilun ulkopuolellakin. Tämä on omiaan laskemaan autonomian tunnetta koko elämästä.
Liian varhainen kilpailu traumatisoi, ja vika on aikuisissa. Asetetaan liian kovia odotuksia. Kannustetaan rohkeuteen, mutta ei sallita epäonnistumisia. Kannustetaan ohittamaan vastustaja, mutta ei sallita epäonnistumista jos ei pääse ohi, koska kaverille olisi voinut syöttää. Valmennuskulttuurissa, jossa lasten urheilussa virheettömyys on hyve ja epäonnistumiset raivokohtausten arvoisia, ei tuoteta laadukkaita urheilijoita. Ongelma ei itsessään ole tasoryhmien perustaminen, vaan valmentajien kyvyttömyys pedagogisesti. Kovin usein 9-vuotiaiden ”kilpakoutsi” tuntee ja osaa lajin, muttei ymmärrä kasvatuksellisesta näkökulmasta hölkäsen pöläystä. Toisaalta tilanne on melko sama, vaikkapa
varhaisaikuisuuden kynnyksellä olevien pelaajien kanssa, mutta lapsuusvaiheen valmennuksella uskon olevan enemmän vaikutusta, jos asiaa katsoo psyykkisestä kuvakulmasta. Suomalainen jalkapallo tarvitsee kipeästi eri ikävaiheisiin erikoistuneita valmentajia.
Asia on suurelta osin korjattavissa seurojen omissa toimintaympäristöissä, mutta samalla penäisin vastuunkantoa Palloliiton osalta. Helsingin Sanomat julkaisi artikkelin EM-kisojen aikaan Sveitsin mallista pienten lasten valmennuksen osalta. Vaikka en kannustakaan kopioimaan ideaa suoraan, niin sen tutkiminen ja yhteensovittaminen suomalaiseen jalkapalloiluun tulisi arvioida. Yksi mies sai piirtää tyhjälle paperille jalkapallon menestyskaavan – näin Sveitsi nousi pohjamudista Euroopan huipulle – Urheilu | HS.fi
Kuten aiemmin kirjoituksessa jo viittasin: toimenpiteellä ei ole suurin merkitys tasoryhmien osalta, vaan se miten se toteutetaan. Viestinnällisesti on oltava kaikissa malleissa selkeitä ja avoimia. Pelaajavalinnat seuran sisällä eivät ole joltain absoluuttiselta ammattilaisuuteen tähtäävältä polulta ulosheittämistä, vaan niissä pyritään arvioimaan yksilöiden etu sillä hetkellä. Viestinnällisesti kilpajoukkueiden perustaminen on enemmän seuroissa epäonnistunutta, kuin onnistunutta. Toinen suuri haaste on kilpapuolella haalistuvat seuran arvot. Tuskin minkään seuran arvoissa on voittamisen kiire, äkkipikaisuus tai impulsiivinen valmentaminen. Arvot näyttävät monesti suuntaan, miten tuloksellisia tavoitteita halutaan saavuttaa. Vaikuttavuuden arviointi ja mittaaminen ilman arvoja vie yhä enemmän toimintaa kohti äkkipikaisuutta ja kiireen tuntua kehityksen osalta. Seurojen on kyettävä toimimaan yhä vahvemmin omien arvojensa mukaisesti. Näin pitäisi tapahtua ihan konkreettisesti arjessa. Arvojen konkretisoiminen päivittäiseen tekemiseen on ydin, kun mietitään seurakulttuurin luomista. En viittaisi sille kintaalla, vaikka se tuntuisikin helpommalta totea asia jotenkin vähäpätöiseksi.
On suorastaan ihmeellistä, että kilpajoukkueiden perustamiseen tuntuu monesti liittyvän muista arvoista luopumista, joka kertoo olennaisen joko heikosta viestinnästä tai löyhästä suhtautumisesta seuran omiin arvoihin.
